Luopumisen tuskaa

Juuri kun kirjoitin ylipääsemisestä, tuli jonkinlainen tunnetason vastaisku. Minusta tuntuu niin kovin yksinäiseltä ja toisen kanssa vietetty aika tuntuu siltä kuin se olisi tapahtunut jollekin muulle kuin minulle. Se tietysti on sitä ylipääsemistä, kun loppunut suhde loittonee ajallisesti, mutta tämä ylipääseminen ei ole pelkästään positiivista. Siinä on mukana menettämisen ja katkeruuden tunne. Minä olen joutunut antamaan pois jotain, jota en voi koskaan saada takaisin. Ja toisesta tulee hiljalleen aivan vieras ja yhdentekevä ihminen, jonka kanssa on kokenut jotain menneisyydessä. Se sattuu.

Nämä ovat tietysti kuluneita sanoja, tämä on tietysti sellainen kokemus, jonka lähes jokainen joutuu elämänsä aikana kokemaan. Mutta jotkut tuntuvat kuitenkin pääsevän paremmin yli kuin toiset.

Perjantai

Tänään on tapahtunut hyviä asioita ja päivään on mahtunut kivoja ihmisiä ja yllättäviä kohtaamisia. Huomaan päässeeni taas oman elämäni päähenkilöksi. Pitävät vain paikkansa ne kuluneet hokemat siitä, miten aika itsessään auttaa suhteen päättymisen aiheuttamaan negatiiviseen tunteeseen. Ajassa tietysti on kyse myös siitä, että sen kuluessa käsittelee suhteen ja sen syntymiseen ja päättymiseen liittyvät syyt. Lopulta pääsee sinuiksi itsensä ja eron kanssa. Tämän yhden erokokemuksen perusteella minusta tuntuu, että itsensä koville laittaminen ja eroon liittyvän ahdistuksen kohtaaminen on hyvästä.

Oman haavoittuvaisuuden tunnustaminen kannattaa. Luullakseni nimenomaan miehillä on erotilanteessa vaikeaa hyväksyä se, että itseen sattui ja että tuli hylätyksi. Ja sellaiset, jotka eivät tunteitaan halua kohdata, sortuvat juomisen tai laastarisuhteiden kaltaisiin asioihin. He jäävät kuitenkin paitsi siitä itsen uudelleen löytämisen mahdollisuudesta, minkä erotilanne voi tarjota.

Tiedän paljon paremmin, mitä haluan kuin tiesin ennen suhdetta ja sen aikana. En häpeä yhtään, että olen ollut todella syvällä masennuksen ja ahdistuksen suossa. Olen saanut tulevaisuuteni ja vapauteni takaisin, jotka toinen tavallaan vei vähäksi aikaa.

Mommy, it's over!

On tietysti aika lapellistakin surra loputtomiin rakkauden loppumista. Ensimmäinen paha tunne eron hetkellä oli se, että tämä on nyt ohi, että tämä jää menneeseen elämään eikä tätä koskaan saa takaisin. Tulevaisuuteen liittyvien unelmien sortuminenkaan ei sattunut ihan niin paljoa. Kuitenkin nämä tunteet ovat vähän kuin jonkun pikkulapsen tunteita siitä, että joku asia, kuten piirretty tai karkkipussi on loppu. Ja kauppa aukeaa vasta huomenna ja karkkipäiväkin on seuraavan kerran vasta viikon päästä ja kohta on nukkumaanmenoaika. Silti minusta minulla on oikeus tuntea näitä tunteita, olla pettynyt kuin lapsi.

En häpeä sanoa, että miinuun ottaa kipeää. Vieläkin. Muistan, miten ihanaa vuosi sitten oli, kun elämässäni oli toinen. Nyt olen maailmassa yksin. Enkä jaksa ainakaan tänään uskoa, että kenenkään toisen kanssa syntyisi ikinä mitään samanlaista. Olen ajatellut, että voisin taas löytää ilon yksinäisestä elämästä, joka ennen suhdetta riitti minulle täysin. Tunnetasolla kuitenkin puuttuu nyt jotain.

Mistä saisi toivoa? Toivoa siitä, että jaksaa yksinäisyydessä siihen asti, kunnes mahdollisesti kohdalle osuu joku, joka taas herättää samanlaisia tunteita? Ja vielä, että se ei jää vaan kevyelle tunnetasolle, vaan että siitä syntyy jotain, vähintään yhtä paljon jotain kuin nyt syntyi?

Minä tiedän olevani sen verran ominaislaatuinen mies, että ihan kenen tahansa kanssa ei kipinää syty, enkä minäkään isompaa kipinää varmasti sytytä kenen tahansa naisen mielessä. Siinä mielessä tunnen menettäneeni ainutlaatuista, koska valehtelematta ei ikinä ollut osunut kohdalle sellaista kuin entinen rakkaani oli.

Mitä kaikkea olen menettänyt

Mitä kaipaan suhteen jäljiltä?

-asioita, joista sai jutella yhdessä (erityisesti kesän 2010 pitkiä lämpimiä iltoja)
-yhteisiä naurun hetkiä
-arkista sylikkäin oloa
-peiton alla sylikkäin oloa, yhdessä nousemista
-tunnetta siitä, että on erottamaton osa toisen maailmaa
-tunnetta siitä, että toinen on erottamaton osa omaa maailmaa
-nättien asioiden sanomista toiselle
-toisen hemmottelua
-tukea käytännön asioissa arjessa
-eri paikoissa käymistä yhdessä
-jne.

Heti vai hetken päästä

Suhteessa oleminen ja siinä toimiminen vaatii omanlaistaan hoksaamiskykyä. Minulle oli edellisessä suhteessa loppujen lopuksi usein arvoitus se, mitä toinen oikein tahtoi ja mihin pyrki. Minulla on tapana olla hidasliikkeinen ihmissuhteissa, jättää asiat hautumaan. Se saattoi vaikuttaa toisesta siltä kuin jättäisin asiat jotenkin kesken, vaikka kyse on todellisuudessa siitä, että tarkoitukseni on palata niihin myöhemmin sitten, kun on enemmän aikaa ja olen miettinyt, miten toimin.

En käsitä, miksi toisen mielestä jotkut asiat piti saada tapahtumaan heti. Minulla oli sitä paitsi työni ja opiskeluni, enkä minä voinut niiden suhteen monestikaan joustaa. Lisäksi huomasin, että se toimintatapa, joka toimi työelämässä hyvin ja josta sain kiitosta, ei toiminutkaan suhteessa. Kun vielä kommunikaatiokaan ei viime vaiheissa enää toiminut, niin siinä oli melkoinen ahdistuksen aihe valmiina.

Olisin kuitenkin toivonut, että toinen olisi keskustellut minun kanssani suoraan sen sijaan, että vihjailemalla jotenkin yritti vaikuttaa minuun ja viestittää minulle asioita rivien välistä. Loppuaikana minulle aiheutti paljon pahaa mieltä se, että toinen toi julki ärsytyksensä joidenkin tapojeni suhteen, mutta ei kuitenkaan suoraan, vaan vihjailemalla ilkeästi. Siinä on iso kontrasti siihen, miten kaikki, mitä sanoin ja tein, tuntui herättävän myönteisyyttä toisessa. Minusta tykättiin vain siksi, että olin minä, mutta minua kohtaan tunnettiin kiukkua myös vain siksi, että olin minä.

Mitä haluta

Tietoisuus siitä, että mitään menetetyn suhteen kaltaista ei välttämättä tapahdu enää koskaan on ahdistavaa. Olen samaa mieltä niiden kanssa, joiden mielestä jokainen suhde on ainutlaatuinen ja se tunnekin ainutkertainen johtuen ihmisten ainutkertaisuudesta. Jälkeenpäin sen ajatteleminen on kuitenkin tuskastuttavaa ja hieman vastenmielistäkin jo. Sitä haluaisi mennä eteenpäin, mutta onko edessä päin yhtään mitään?

Minua tuskastuttaa tämä maailma, jossa ihmiset ovat kiinnostuneita vain pinnallisista ja hetkellisistä asioista ja jossa vastenmielisellä tavalla halutaan fyysistä läheisyyttä enemmän kuin henkistä. En minä pidä sellaisesta.  Petyn kamalasti siihen, että ihmiset, joiden luulen olevan ajattelukykyisiä, sortuvat ihmissuhteissaan kamalalla tavoilla. Mutta varmaankaan mitään parempia ihmisiä ei tunteiden ja ihmissuhteiden osalta ole. Olemme yhtä heikkoja kaikki.

Toisessa ääripäässä ovat patavanhoilliset, jotka näkevät suhteiden ainoana tarkoituksena perheen ja lasten hankkimisen. No minä en näe, en todellakaan. Mutta en halua suhteelta pelkkää hauskanpitoakaan. Tuntuu, että ihmiset aika lailla kuitenkin ovat näissä ääripäissä: joko halutaan seikkailuja tai sitten nopeasti etenevää ja vakavaa, jolla on päämääränä lisääntyminen. Hidasta itseisarvollista rakkautta, jonka ainoa tarkoitus on rakkaus ja suhde itsessään, tuntuu haluavan vain valitettavan harva.

Älyä ja tunnetta

En ole nähnyt R:ää loppuviikosta. Jos olisin nähnyt, olisin ehkä kokeillut jonkinlaista pientä aloitetta, mutta nyt tuntuu kiinnostukseni aika menneen ohi hänen osaltaan. Pitäisi varmaan keksiä joku toinen, mutta toisaalta varmaan kannattaisi vielä käyttää aikaa mennen suhteen ja K:n käytöksen miettimiseen.

Se on sanottava, että ihminen tarvitsee ihmissuhteita ja minäkin ahdistun helposti tilanteessa, jossa ei ole mitään ihmissuhdeongelmaa tai kiinnostavaa ihmistä ajatuksen päässä. Silloin alan ajattelemaan muita ongelmia, joille en taas voi mitään. Luoja pitäköön mieleni erossa politiikasta tai muusta sellaisesta, sillä minulle on huomattavasti terveellisempää ajatella oman pienen maailmani ihmissuhteita kuin ruveta pohdiskelmaan suuria: siinä tulee pää pipiksi.

Nuorempana pidin itseäni älykkönä, jolle ihmissuhteet eivät kuulu. Siinä vaiheessa, kun aloin kiinnostua ihmissuhteista enemmän, etsin seuraa toisista älyköistä. Ns. älykkönaiset ovat osoittautuneet ihmeellisen usein laskelmoiviksi, tunnekylmiksi ja yllättävän seksikeskeisiksi. Allekirjoitan sen toisinaan esiin tulevan ajatuksen, että älykkäät ihmiset ovat yleensä ihmissuhteissaan henkisesti julmia toista kohtaan, sekä miehet että naiset.

Minun on vaikea hahmottaa, millaisen ihmisen sitten tarvitsisin. Älyn ja tunteen pitäisi ehkä olla tasapainosssa, mutta kun omalla kohdallani äly on kuitenkin hallitseva, niin tarvitsisinko minä rinnalleni jonkun samalla lailla älykeskeisn vai tarvitsisinko tunneihmisen tasapainottamaan omaa älyllisyyttäni? En minä tiedä, mitä minä tarvitsen. Luultavasti en mitään.

Kaappihetero

Minulla on ongelmia oman seksuaalisuuteni kanssa. En ole kovinkaan seksuaalinen ihminen, ja joskus olen kokenut itseni aseksuaaliksi. Menneessä suhteessani nainen oli paljon kiinnostuneempi seksistä kuin minä, jolle seksillä ei ole varsinaista itseisarvoa ollenkaan. Paitsi että olen ajatellut olevani aseksuaali, olen joskus myös kokenut itseni biseksuaaliksi ilman, että itseäni biksi olisin nimennyt. Totuus on kuitenkin, että koen sekä naiset että miehet atraktiivisina, mutten kuitenkaan uskoisi pystyväni harrastamaan seksiä miehen kanssa. Pystyn kuitenkin katsomaan myös miehiä sillä silmällä, ja minulla on joskus ollut silmäpeliä homo- ja bimiesten kanssa.

Silti minä ajattelen, että voisin muodostaa parisuhteen vain naisen kanssa. Ongelmani seksuaalisuuteni suhteen johtuvat siitä, että seksuaalisuuden, olipa se sitten heteroa tai homoa, avoin näyttäminen ei lähipiirissäni ole ollut sallittua. Vanhempani eivät ole rakastaneet toisiaan yli kahteenkymmeneen vuoteen, vaikka pakosta ja tottumuksesta ovat asuneet yhdessä. En ole koskaan nähnyt heidän suutelevan tai antavan toisilleen hellyydenosoituksia. En edes lapsena muista sellaista tilannetta.

En kuitenkaaan ole varma, onko tuolla mitään tekemistä oman seksuaalisuuteni vähäisyyden kanssa. Minä olen kiinnostuneempi henkisestä kuin fyysisestä läheisyydestä, mikä tuntuu nykyään olevan jotenkin poikkeuksellista, vaikkei se varmaan todellisuudessa ole.

Tämä on ehkä vaarallinen aihe, mutta olkoon. Mahdotonta aikuisen ihmisen nykymaailmassa elää ilman, että joutuu jotenkin miettimään omaa seksuaalisuuttaan.

Nollatila

On ollut työlästä päästä omaksi itsekseen eron jälkeen. Rakkauden kadottua tulee tunne, että on kadotettava sen mukana aivan kaikki muukin. Mikään ei ole minkään arvoista ja kaikki omaa ansiota olevat itse saavutetut asiat ovat yhtä tyhjän kanssa. Elämä jotenkin nollautuu.

Luulen tämän johtuvan pettymyksen tunteesta. Kun on luottanut suhteeseen ja toiseen, niin äkkiä onkin tilanteessa, jossa jokin jokapäiväiseksi muuttunut tulevaisuudenuskoa valanut onkin poissa. Ja kun yhdelle asialle, suhteelle, käy näin, niin menettää helposti uskonsa muihinkin asioihin elämässään ja siihen, että elämä kantaisi.

Elämä kuitenkin on kantanut suhteen aikanakin, eikä olisi mitenkään tarpeellista luopua suhteen myötä mistään muusta kuin suhteesta. Rakkaus on kuitenkin rakentava ja tuhoava voima: sen myötä muuttuu, mutta vielä enemmän kuin rakkauden synty ja kukoistus ihmistä muuttaa rakkauden loppuminen. Silloin todella tulee tarve rakentaa itsensä jollain tavalla uudestaan, luoda nahkansa. 

Suhdetta, sen aikaa, ei enää saa takaisin. Mutta takaisin ei myöskään pääse enää suhdetta edeltävään aikaan, koska on sisäisesti rakkauden pahoinpitelemä. On siis astuttava uuteen aikaan, hyväksyttä luopumisen välttämättömyys ja opittava avaamaan silmät uusille asioille. On myönnettävä, että suhteessa oli huonotkin puolensa, ja tämä tietysti on vaikeaa, kun on itse ollut se, joka olisi suhdetta halunnut jatkaa, mutta myönnettävä se on kuitenkin, koska muuten jää roikkumaan menneeseen, mikä on pitemmän päälle todella vaarallista oman elämänlaadun kannalta. Jostain on löydettävä negatiivisia asioita menneeseen suhteen liittyen, jotta siitä pääse eteenpäin. Ja niitä löytyy kyllä toisen käytöksestä etenkin loppuvaiheessa, jos vain pystyy pääsemään pois illuusiostaan ja hyväksymään, että toinen ei ollut parasta, mitä voi olla, vaan itse asiassa lopulta kulutti voimiani ihan turhaan.

Yksi kolmesta

Tutkimusten mukaan suomalainen rakastuu keskimäärin kolmesti elämänsä aikana. Jos olen keskiverto, on yksi kolmesta mahdollisuudesta käytetty ja kaksi on vielä jäljellä. Olen tyytyväinen, että olen saanut kokea sen ensimmäisen, vaikka rakkauden loppuminen vastoin omaa tahtoani on aiheuttanut infernaalista kipua ja loputonta jälkipuintia. Samalla olen kuitenkin löytänyt itsestäni aivan uuden ulottuvuuden.

Ja vaikka nyt osaan nähdä loppuun palaneen rakkauden kriittisin silmin, niin on sanottava, etten tiedä luovunko siitä lopullisesti vain siksi, etten muutakaan voi. Jos toinen ei olisi halunnut lopettaa suhdetta, olisimmeko siinä yhä? Minun tunteeni oli eron hetkellä enemmän voimistumaan päin, vaikka suhde siinä vaiheessa aiheuttikin melkoista stressiä ja ahdistusta, koska olin epävarma siitä, oliko toisella tunteita minua kohtaan.

Muistaakseni se oli noin viikko ennen eroa, kun näin unen, jossa toinen jätti minut. Merkit olivat ilmassa, mutten halunnut niitä uskoa. Toiselle kai kaikki oli päivänselvää jo siinä vaiheessa.

Huomaan ikävöiväni eniten alkuvaihetta, vuotta 2009 ja sitä kevättä, kun aloin paremmin tutustua toiseen, jonka kyllä tiesin jollain tavalla jo varhemmin. Mutta siitä on kai turha puhua, koska tiedän, että kiinnostavaa ja olennaista on se, mitä tapahtuu suhteen päättymisen jälkeen, ei se, miten suhde alkaa tai mitä se sisältää. Jokainen suhde sisältänee ne perusasiat, jotka jokainen on kokenut, mutta luullakseni eron jokainen yksilö kokee eri tavalla. Ja siinä vaiheessa yksilö nimenomaan on yksilö, häneltä on repäisty toinen puolisko pois ja hän on hirmuisen henkisen haasteen edessä. Se, miten tästä haasteesta selviää, on kiinnostavaa - siksi minusta on jännä lukea eroblogeja ja kirjoittaa sellaista.

3 + 2 naista

On entinen rakkaani K, pitkäaikainen henkiystävättäreni A ja uusi tuttavuus R. Suhde K:n kanssa on tietysti loppu, mutta hän on yhä paljon mielessäni, milloin kitkeränä minua vastaan rikkojana, milloin ihanimpana ihmisenä, mitä maa päällään kantaa. A on oikeastaan mielenkiintoisempi tapaus, vaikka välillämme ei ole tapahtunut koskaan mitään sellaista kuin K:n kanssa. A:n kanssa olen ollut tekemisissä seitsemän vuotta ja välillä, ainakin kahdesti, on ollut käsillä tilanne, jossa ystävyytemme on ollut liukumassa ystävyyttä syvemmän kiinnostuksen suuntaan, mutta jokin ulkoinen tekijä on tullut väliin. Ystävyyssuhteessamme on ollut suvantoja ja tiiviimpiä jaksoja, mutta se on säilynyt oikeastaan paremmin kuin mikään muu ystävyyssuhde. Todennäköisesti sen pitää ystävävyys- ja nimenomaan vain ystävyyssuhteena se, että olemme liian samanlaisia, jotta seksuaalista vetovoimaa voisi syntyä niin kuin syntyi K:n tapauksessa. Olen tyytyväinen, että en katkaisuut välejäni A:han, vaikka olin K:n kanssa, koska A ilmestyi elämääni taas isommassa roolissa takaisin K:n mentyä. Ja A oli niitä harvoja ihmisiä, joille kerroin K:n ja minun suhteestani. A on myös itse seurustellut ystävyytemme aikana, mutta hänelläkään ei mitään pitkäaikaista suhdetta ole ollut.

Sitten on tämä R. Huomaan ajattelevani R:ää yhä enemmän. Ja minusta tuntuu, että R:kin jollain tavalla ajattelee minua. R:n osalta este minkään syntymiselle voi kuitenkin olla kuuden vuoden ikäeromme. R olisi kiinnostava ystävänäkin, mutta olen K:n kanssa koetun jäljiltä sellaisessa tilassa, etten varmaankaan malttaisi pitää ystävyyttä naisen kanssa ystävyytenä. Siksi on parempi toistaiseksi antaa R:n pysyv vain tuttavana.

Olen kuitenkin iloinen siitä, että uskallan taas ajatella muitakin kuin K:ta, jonka pitäisi olla menneen talven lumia. Saa nähdä, ilmestyykö näitä vielä lisää. Yleensä olen tarvinnut tilanteen, jossa on useita yhtäaikaisia pienen kiinnostuksen kohteita, jotta uskallan yrittää jotain yhden heistä kanssaan. K:n suhteen syntymisen aikaan oli H. ja M., joista itse olin kiinnostunut H:sta ja sitten taas M. oli kiinnostunut minusta. H kuitenkin alkoi seurustelemaan toisen kanssa ja sitten olin eräänlaisessa valintatilanteessa K:n ja M:n suhteen ja valitsin K:n. M puolestaan valitsi siinä tilanteessa toisen. En kadu valintaani, M sopii nykyiselle kumppanilleen ja K sopi paremmin minulle, kaikesta huolimatta.

Kiinnostava ihminen

Olen tutustunut uuteen ihmiseen tai oikeastaan vasta tutustumassa. Minua ihmetyttää tämä, miten kiinnostavia vastakkaisen sukupuolen edustajia ilmaantuu nykyään elämääni näin helposti. Silti vielä ei ole mitään konkreettista tapahtunut, en vielä oikein voisi sanota tätä ihmistä edes kaverikseni, tutuksi vain, mutta minä olen aistivinani sellaista yhteyttä tämän kanssa, jota aistin aikoinaan entisen rakkaankin kanssa suhteemme alkuvaiheessa. En kuitenkaan toistaiseksi ole tehnyt mitään, vaikka mielessä on käynyt. Pelkään kovasti pientäkin haavoittumista, koska erosta tulleet säröt tuntuvat yhä.

Aivan hirvittävän pelottavaa kaiken lisäksi, että tämä kiinnostava ihminen on ymmärtääkseni kotoisin alun perin samasta kaupungista kuin entinen rakas. Niin kuin ei olisi tarpeeksi siinä, että tyttö, jonka kanssa olin kahvittelemassa joku aika sitten, paljastui yllätteän olevan kotoisin tuolta samalta paikkakunnalta!

Ja tämä kiinnostava uusi ihminen on myös joitain vuosia minua nuorempi, ja joissain asioissa hieman naiivin oloinen, vaikka kyllä todella kypsä ikäisekseen. Hän on jo opiskellut jonkin aikaa, mutta vielä aika alussa opinnoissaan ja elämässään vähän eri vaiheessa kuin minä.

Mutta perhoset vatsanpohjassani (onpa feminiininen kielikuva, pitää joskus kirjoittaakin suhteestani omaan miehisyyteeni), minä jo luulin, ettei niitä enää kukaan voisi lehahduttaa lentoon!

Rakkauden haudalta jäämistön jakoon

Kun suhde päättyy, siitä jää kaikenlaista materiaalia kuin monumenteiksi. Viestit, toisen antamat lahjat ja toiselta saadut ja omaksutut jutut ja merkinnät kalenterissa jäävät, vaikka tunne katoaa. Välittömästi suhteen päättymisen jälkeen ne vielä tuottavat tunteita, mutta lopulta ne muuttuvat neutraaleiksi. Ja ehkä sen jälkeen ne vielä saattavat muuttua vastenmielisiksi.

Itse pidän siitä, että jokaisesta elämänvaiheesta jää konkreettisia muistoja. Minulla ei ole mitään syytä hävittää suhteeseen liittyvää esineistöä. Minulle on jäänyt yksi entiseni tavara, jota en ole palauttanut ja jota en varmaan palauta koskaan. Aluksi se oli pöydällä sillä paikalla, johon sen entiseltäni jäi, mutta nyt se sentään on jo kaapissa.

Paljon on kahdelta vuodelta jäämistöä, mutta hyvin vähän vuodelta 2009 ja melko vähän myös vuodelta 2010. Enin osa on suhteen loppupuolelta, vuodelta 2011. Tosin on epäselvää, missä vaiheessa kaverisuhteemme muuttui kaveruutta syvemmäksi suhteeksi. En tiedä, tapahtuiko se jo ennen, kun tunteista kerrottiin vai kenties vasta sen jälkeen. Suhde mikä suhde, kuitenkin joka tapauksessa.

Kaveri

Poistin eilen vanhoja tekstiviestejä. Mutta en yhtään entisen rakkaani lähettämää viestiä, vaan pitkäaisen naispuolisen ystäväni, jonka kanssa olen viestitellyt suhteen jälkeen ihan käytännönläheisistä jutuista. Minua alkoi ahdistaa, että alan tuntea nyt jotain tätä monivuotista ystävääni kohtaan (olen ruvennut ajattelemaan häntä pelottavan paljon) ja sitä kautta mahdollisesti ajaudun tielle, joka pilaan ystävyyden.

Vaikken minä tietenkään mihinkään ajautuisi, koska olen täysi kontrollifriikki. Olen pitänyt entisen rakkaan mielessäni tietoisesti, koska en uskalla ajatella vielä ketään muuta. Ihanteena on tila, jossa en ajattele yhtään ketään. Mutta pitääkö aina jonkun olla mielessä? Minulla on ollut elämässä kausia, että ei oikeasti ole ollut. Kun suhteen päättymisestä on kulunut aikaa, on jostain syystä tämä todella hyvä naispuolinen kaveri, mutta kuitenkin aina vain kaveri, alkanut kummitella mielessäni jonain muuna kuin kaverina. Luultavasti vain siksi, että hän sattui olemaan lähellä. Mitään riskiä en kuitenkaan hänen suhteensa halua ottaa.

Olen myös miettinyt, voivatko mies ja nainen olla vain ystäviä, vai tuleeko siihen pakosta jotain seksuaalista vetovoimaa mukaan? Kokemattomuuttani säästyin tältä kauan, ja minulla oli nuorempana paljon naispuolisia kavereita ilman, että tunsin mitään kaveruutta kummempaa heitä kohtaan. Olisi valtavan suuri menetys, jos menettäisin kykyni olla "vain" hyvä kaveri ihmisten kanssa riippumatta heidän sukupuolestaan.

Tyhjyyttä

Gradu ei ole edistynyt viime aikoina. Olen käyttänyt aikaa muiden asioiden miettimiseen. Opiskelu ei enää tässä vaiheessa maistu. Haluaisin töihin, käytännöllisiin töihin. Haluaisin elää sen sijasta, että istun päiväkaudet aineistoni ja teoriakirjojen ja auki olevan Wordin kanssa. Toki tämäkin on parempi olotila kuin se mieletön stressaaminen, joka joskus nousee päällimmäiseksi tunteeksi. Gradun kirjoittamisesta puuttuu innostus. Niin kuin elämästä nyt yleensä.

Suhteen päättymisen jälkeen minun on ollut vaikea innostua omasta alastanikaan, joka aiemmin riitti tuomaan mielekkyyttä ja sisältöä elämään. Entinen rakas oli aivan toisella alalla, mutta hän oli muutoin monella tavalla samanlainen kuin minä ja pidimme samoista asioista, vaikka tosiaan liikuimme aivan eri sektoreilla yhteiskunnassa. Oli jotenkin hienoa, että toisen kanssa pääsi omaa opiskelualaa ja omaa työtä pakoon suhteeseen ja aivan toisenlaiseen maailmaan. Mutta ehkä osin sen takia suhde ei lopulta toiminutkaan. Toinen ei osannut samaistua kokemukseeni, enkä tiedä, osasinko itsekään samaistua toisen kokemukseen.

Olen käyttänyt hirmuisen määrän aikaa ja voimavaroja menneen suhteen vatvomiseen. Ehkä olisi järkevämpää käyttää ne johonkin nykyhetkeen ja tulevaisuuteen liittyvän. On vain niin kovin apeaa, että suhde hyvine hetkineen loittonee koko ajan kauemmas omaan elämänhistoriaan ja minun on vaikea uskoa vastaavien tunteiden mahdollisuuteen tulevaisuudessa. Joten olisi kai opittava löytämään pieniä iloja nykyhetkestä, vaikka niitä joutuu nyt etsimään aivan yksinään.

Rakkaus on myrsky

En tiedä, tiedänkö mitä rakkaus on. Olen tuntenut rakastuneeni vain kerran, tähän ainoaan, jonka kanssa olen ollut. Koska ero sattui näin paljon, uskon rakastumisen tunteen olleen kyllä totta, koska ei pelkkä ihastuminen niin hulluksi olisi tehnyt. Mutta sitä en tiedä, voinko joskus rakastua toisen kerran, toiseen ja toisella tavalla. En tiedä, onko rakastuminen joka kerta samanlaista. Enkä tiedä, tulenko koskaan sellaista enää eläissäni kokemaan. Voi olla, että minullakin olisi mahdollisuus rakastua vielä jonain päivänä kokonaisvaltaisemmin, syvemmin ja pitkäaikaisemmin kuin nyt rakastuin. Voi olla, mutta en tiedä, onko. En tiedä, mikä minulle tällä saralla on mahdollista.

Tiedostan, että nämä ovat aika naiiveja kysymyksiä. Ja tiedostan myös, ettei näihin ole olemassa mitään vastauksia.

Ongelma on vain siinä, että ennen suhdetta ja suhteen aikana minulla oli selvärajainen käsitys siitä, mitä olin. Minulla oli hyvä ammatti, persoonallinen ja hyväksi koettu vuosien varrella kehittynyt oma suhtautumistapa asioihin ja myönteinen asenne elämään, joka kesti kolhuja. Minulla olisi mahdollisuus edelleen ajatella, että minulla nämä kaikki on tallella, mutta rakkaus tuhosi nämä. Minusta tuntuu, että olen valintatilanteessa: minun on joko valittava rakkaus tai kaikki muu. Vaikka tekee kipeää, minä joudun jollain tasolla unohtamaan kokemani rakkauden, myöntämään että se on ohi, että se ei lopulta ollut parasta, mitä voi olla. Vain myöntämällä kaiken olevan ohi ja luopumalla saan takaisin itsenäisyyteni, itseluottamukseni ja tunteen siitä, että elämäni ja onnellisuuteni ovat omassa hallinnassani.

Toinen käsitteli eron eri tavalla kuin minä, hänellä tuntui olevan rituaaleja tällaisten tilanteiden varalle. Hänellä oli suhteemme loppuvaiheessa ja sen päätyttyä hirveä vauhti ja muuttumisen halu päällä. Minä olen suhtautunut tähän aivan toisella tavalla, kiinnittynyt muistoihin ja katoavaan tunteeseen. Minä koin tässä jotain aivan ainutlaatuista, toiselle tämä ei ehkä sitä ollut. Toinen tiesi kokemuksesta, mitä tunteet ovat ja osasi hallita ne. Minä vasta opettelin seurustelua ja rakkautta. Aivan normaalia olisi kai tässä tilanteessa ruveta toivomaan lisää mahdollisuuksia opetella, uusia ihmisiä näiden tunteiden kohteiksi, mutta minä vaan en pysty muuttumaan sillä tavalla, minä olen yhä toisesta ja yhdestä koetusta tunnetasolla riippuvainen.

Voi siis olla, että rakastuin liian helposti. Toisaalta minulla olisi nyt paljon vähemmän, jos se tunne olisi jäänyt kokematta. En vain tiedä, uskallanko enää tämän jälkeen edes ihastua.

Ilo

Suhteen aikana sen ollessa vielä hyvällä tovalla oli helppo olla onnellinen. Pienet käytännön asiat, kuten ruoka, sää, musiikki, liikunta ja hyvä yöuni riittivät tekemään mielen hyväksi ja tyytyväiseksi. Toisesta ja itsestä oppi koko ajan uutta ja sai tuntea aivan uudenlaisia tunteita, vaikka pohjana oli koko ajan se kokonaisvaltainen molemminpuolinen tykkäämisen tunne. Sitten, aivan tyypillisiellä tavalla, alkoi eriytymiskehitys. Toinen ei tätä eriytymiskehitystä kestänyt, vaan halusi lopettaa suhteen siihen. Olimme kartoittaneet kaikki samanlaisuutemme, mutta sitten kun ryhdyimme kartoittamaan erojamme, johti se suhteen yksipuoliseen lopettamiseen toisen puolelta.

Mieltä kalvaa se, että kaikesta päätellen toisesta ei ollut lopulta niin hyvä olla kanssani kuin minusta oli toisen kanssa. Toisen tunteet katosivat, minun tunteeni eivät.

Yhteiset kaverit

Minua ärsyttää tavattomasti, että menetin entisen mukana yhden kaveripiirin. Hän oli jotenkin enemmän ja vahvemmin siinä piirissä kuin minä ja yhteiset kaverimme jäivät enemmän hänen kuin minun kavereikseni. Minä olin se, joka vetäytyi. Luullakseni hän on myös keskustellut suhteemme päättymisestä yhteisten kaverimme kanssa, ainakin yhden. Tämä yksi kaveri oli kyllä todella kiltti minulle suhteemme päättymisen jälkeen, joten hän varmaan ehkä halusi toimia jonkinlaisena sillanrakentajana ja yritti kovasti pitää minut kaveripiirissä yhä mukana. Mutta minusta tuntui liian pahalta, jotta olisin voinut kiinteästi siinä kaveripiirissä jatkaa.

En olisi uskonut joutuvani miettimään tällaisia

En haluaisi ajatella sitä, että entinen rakas ehkä nyt löytää toisen kanssa jonkin syvemmän onnen, joka minun kanssani jäi löytämättä. Silti sitä tulee joskus ajateltua. Toisaalta on sanottava, että entinen rakas näkee paljon enemmän vaivaa ihmissuhteissaan kuin minä, joka en ole spontaanisti kiinnostunut niistä ollenkaan. Entinen rakaskin vain tuli yhtäkkiä elämääni ilman, että olisi isompaa tarvetta millekään suhteemme kaltaiselle olemassa. Tai no, jos ihan rehellinen olen, niin kai minä jollain tavalla suhdetta kaipasin, koska hänen tarjoamaansa tilaisuuteen tartuin.

Kuitenkin en voi olla miettimättä, että toinen on suhteisiin heittäytyvää tyyppiä, joka ei oikeasti mieti syitä ja seurauksia, vaan elää hetkellisessä tunnetilassaan, kunnes se tunnetila vaihtuu toiseen. Tästä tulivat ne isoimmat ongelmat suhteessammekin: minä halusin keskustella ja vatvoa asioita, toinen taas halusi pitää keskustelut käytännönläheisemmällä tasolla.

Huomio

Jos lapsi ei saa hyväksyntää ja rakkautta vanhemmiltaan, hän hakee sitä muualta. Ja jos tukea ei ole saanut lapsena ja nuorena, janoaa välittämisen ja rakkauden tunnetta aikuisenakin. Jollain tämä hyväksynnän ja ihailun hakeminen jatkuu aikuisiällä ihmissuhteesta toiseen. Huomio on erityisesti tällaisessa ihmissuhteessa kauppatavaraa. Pelkälle toisen huomion hakemiselle perustuva ihmissuhde ei tietenkään ole kovin kestävällä pohjalla. Jokaisin pitäisi ensisijaisesti siis oppia rakastamaan terveellä tavalla itseään.

Ja itseä opitaan rakastamaan terveellä tavalla lapsuudessa ja nuoruudessa, kun oma minä kehittyy. Tämän taidon kannalta on ensiarvoisen tärkeää, että on olemassa joku perheen kaltainen tukiverkko, jonka kautta huomaa olevansa hyväksytty, tekipä mitä tahansa. Murrosikäisen kapinointi on tämän hyväksyvän tukiverkon testaamista. Vanhempi ei saa ikinä tuottaa lapselleen hylätyksi tulleen kokemusta, ei edes avioerotilanteessa.

Oman suhteeni toinen osapuoli oli avioeroperheestä. Hänen kokemuksensa vaikutti siihen, miten hän suhteessamme toimi. Minun huomioni saaminen oli hänelle tärkeää. Toisaalta hän halusi saada minut pyytämään huomiota itseltään, jotta hän voisi sitten oikkujensa mukaan sen huomion antaa tai jättää antamatta. Minä lähdin leikkiin mukaan ja aloin käyttää samaa huomiotta jättämisen strategiaa osoittaakseni toiselle, ettei minuakaan voi miten tahansa kohdella. Tämä oli kielteinen kierre, josta onneksi pääsin suhteen loppumisen myötä eroon.

Maailman paras tyyppi

Entinen rakas, suhteemme ja eritoten eronjälkeinen aika herättävät muistoissa valtavia tunteita edelleen. Etekin olen viime aikoina muistellut sitä välitöntä suhteen loppumisen jälkeistä aikaa ja niitä isoja menetyksen, surun ja ahdistuksen tunteita. Minuthan jätettiin varsin yhtäkkisellä tavalla sulkemalla yhteydenpitokanavat yksi kerrallaan. Toinen ikään kuin poisti minut elämästään pala palalta. Tarjosin mahdollisuuksia keskusteluun, mutta kun niihin ei tartuttu, niin annoin olla.

Vaikka toinen kohtelikin minua niin kuin kohteli, pidän edelleen häntä parhaimpana tyyppinä koko maailmassa. En usko kohtaavani enää koskaan ketään, jonka kanssa samanlainen yhteydentunto syntyy. Toisen mielestä se yhteydentunto ei sitten lopulta kai ollut tarpeeksi syvä. Ja hänellähän oli ihmissuhteista enemmän kokemusta kuin minulla.

Missään yhteydessä en häneen ole eron jälkeen ollut paria satunnaista näkemistä lukuun ottamatta. Ymmärrän täysin, että toisen tunteet laimenivat ja katosivat, mutta olisin toivonut, että hän olisi antanut mahdollisuuden myöhemmälle ystävyydelle arvostamalla minua edes sen verran, että olisi jotain minulle lopuksi sanonut. Toisella toki on oikeus onneen, minähän pidän hänestä ja haluankin sitä kautta, että hän on onnellinen. Hän elää elämäänsä, minä omaani ja minä en enää haluakaan siihen mitenkään kuulua, kun hän ei kerran minua kohtaan erityisempää tunne. Mutta haluaako hän minun olevan onnellinen? Tosi valitettavaa, että loppukeskustelu jäi suhteestamme puuttumaan.

Ja koko suhde, sehän ei syntynyt alun perin minun, vaan tämän toisen aloitteesta. Silti minä olin se, joka rakastui ja kiintyi syvemmin.

Aikuiseksi kasva en?

Graduahdistuksessa on minullakin kyse siitä samasta, mistä useilla muillakin: gradun kirjoittaminen ei itsessään ahdista niin paljon kuin tietoisuus häämöttävästä valmistumisesta ja lopullisesta työelämään siirtymisestä. Uusi tuntematon elämänvaihe jännittää, vaikka olenkin ollut oman alan töissä opiskelujen ohella keskimääräistä maisteriksi valmistuvaa enemmän. Tähän tulevaisuusahdistukseen sekoittuu ne aikuistumista ja keskiluokkaistumista koskevat edessä häämöttävät paineet.
Minä en ole koskaan kokenut, että haluaisin perheen, omakotitalon, auton ja koiran. Minä olen aina ajatellut itseni itsenäiseksi oman elämäni herraksi, josta ei edes tule koskaan olemaan kenenkään aviomieheksi tai isäksi. Vaan kuitenkin juuri vuosi sitten, ollessani töissä ja parisuhteessa, koin ihan pelottavalla tavalla uudenlaisia paineita. Tiedän, että monet ikäiseni tässä elämänvaiheessa olevat kokevat näitä paineita vielä enemmän kuin minä. Jopa niin paljon, että tehdään itsen kannalta huonoja valintoja näiden asioiden saavuttamiseksi.

Minua hätäännyttää varmaan se, etten juuri koskaan ehtinyt kunnolla viettää streotyyppistä opiskelijaelämää. En bilettänyt yhtään, muuta kuin satunnaisesti kävin jossain kaverien tupareissa tai illanistujaisissa, josta sitten mentiin joskus jatkoille ravintolaan, mutta tällaisia tapauksia oli ehkä kaksi tai kolme yhden vuoden aikana keskimäärin.

Olen nyt miettinyt, että entä jos olisinkin alusta asti keskittynyt ihmissuhteisiin opiskelun ja työn ja harrastusten asemasta. Jotkut tekevät toisenlaisia valintoja, laittavat muut asiat opiskelun edelle. Minä en sellaiseen tietenkään luonteeni takia pysty. Minua hirvittää tulevaisuus, jossa minun kaiketi pitää antaa paljon työlle, josta toki pidän, mutta kuitenkin minua hirvittää, miten eri asiat elämässäni tulevat jäsentymään. En ole elänyt nuoruuttani ollenkaan niin täysillä kuin monet muut, joten olenko valmis siirtymään aikuisuuteen?

Monet tuttavat tosiaan pelkäävät valmistumista niin paljon, että hakevat johonkin uuteen koulutukseen tai menevät johonkin koulutustaan vastaamattomaan hommaan, jota ovat tehneet jo opiskeluaikana. Se ei ole mitenkään huono vaihtoehto. Itse en kuitenkaan halua valmistumisen jälkeen enää ainakaan opiskella yhtään, koulun penkillä olemisesta olen saanut tarpeekseni.

Exä, entinen vai entinen rakas?

En pidä ilmaisusta "ex." Se on vastenmielinen anglismi, ja siitä tulee mieleen iltapäivälehtien retostelevat lööpit. Yhden kerran olen julkisesti käyttänyt menneen suhteeni toisesta osapuolesta ilmaisua "mun exä", ja se nolottaa minua. Tilanne oli vielä sellainen, että se ei olisi ollut mitenkään tarpeellista siinä tilanteessa. Silloin erosta oli kuitenkin niin vähän aikaa, että joka asia toi mieleen suhteen ja toisen osapuolen. Ja silloin tietysti piti myös kokeilla, miltä tuntuu käyttää tuota sanaa, "exä."

Mieluiten käytän ilmaisua entinen rakas. Mielestäni se kuvaa paremmin sitä, mitä häntä kohtaan tunsin. "Exä" kuulostaa pinnalliselta ja juorulehtimäiseltä. Iso osa aivan tavallisista ihmisistä tuntuu nykyään käyttävän tuota ilmaisua, jopa entinen rakkaani käytti aikaisemmasta poikaystävästään tätä kamalaa "exä"-nimitystä.

Nythän entisellä rakkaallani on joku uusi (sekin aika vastenmielinen sana, "uusi"), joka vaikuttaa ihan erilaiselta mieheltä kuin minä. Samoin kuin hänen aikaisempansakin (lisää näitä sanoja) vaikutti, tai ainakin sellaisen kuvan sain. En tiedä, onko itseni kannalta ollenkaan tarpeellista, saati terveellistä ajatella näitä. Minulle mennyt suhde on muistoissa tunnelmina, sanoina ja kosketuksina ja ainutlaatuisena ajanjaksona. Olennaista on se pieni maailma, jonka loimme. Olisin halunnut jäädä siihen maailmaan, koska siinä oli niin hyvä olla.

Sillä, mitä toinen on sitä ennen tai sen jälkeen tehnyt, ei ole merkitystä sen asian kannalta. Kenenkään toisen kanssa samanlaista maailmaa ei synny.

Elämän osa-alueet

Viime viikolla psykologilla oli puhe siitä, miten tunnen syyllisyyttä siitä, että olen käyttänyt aikaa ihmissuhteiden pohtimiseen opiskelun ja työnteon sijasta. Minulla on ongelmia siinä, miten jäsennän elämässäni työn ja vapaa-ajan. Koska työni on sellaista, että sitä tehdään omalla persoonalla, niin väistämättä yksityiselämän tapahtumat ja tunnetilat heijastuvat työhön, vaikkeivat tietenkään saisi. Muistan, miten kollegani sanoi minulle kerran, että vapaa-aika ja ihmissuhteet vievät ansaitusti ajatukset pois työstä vähäksi aikaa. Mutta entä sitten, kun työtä tehdessä huomaakin, että mielessä pyörivät yksityiselämän asiat eikä työasiat? Silloin joutuu ravistelemaan mieltään ja kehottamaan itseään mielessään keskittymään.

Ehkä tässä syyllisyydessä on kyse myös siitä, että entinen rakkaani ihmetteli, miten minä jotenkin sekoitan työn ja yksityiselämän asenteen tasolla keskenään. Minä en kuitenkaan osaa jakaa itseäni sillä tavalla osiin. Minulla ei ole mitään erillistä työminää, vaikka työelämässä olen havainnut, että sellainen ehkä pitäisi oman hyvinvoinnin takia kehittää.

Nyt en ole työelämässä, vaan opiskelujen loppusuoralla. Viime vuonna tähän aikaan elämässä oli kolme asiaa: työ, opiskelu ja suhde. Nyt on vain opiskelu. Ja blogi. Olen pitänyt yksityistä päiväkirjaa eron jälkeen, mutta nyt rohkaistuin kirjoittamaan julkisesti. Minua hieman pelottaa tämä julkisuus, mutta kokeillaan nyt ainakin vähän aikaa, josko tästä syntyisi jotain.

Sunnuntaipäivä

Stereoni arpoivat soimaan Morrissey'n Everyday is like sundayn. Se olisi hyvin kenkkumainen tunne, jos tätäkin sunnuntaita ajattelee. Peruskoulun ja lukion oppilaana sunnuntait tuntuivat Lassi ja Leevi-sarjakuvan Lassin sanoin siltä kuin yrittäisi nauttia viimeisestä ateriasta ennen teloitusta. Yliopisto-opiskelijasta ne ovat tuntuneet melko lailla samanlaisilta kuin muut päivät. Työelämässä ollessa ne ovat yllättäen tuntuneet helpommalta, sillä silloin on voinut suunnata energiansa tulevaan työviikkoon.

Nyt ei ole ensi viikolle muuta ohjelmaa kuin uusien gradulähteiden noutaminen yliopiston kirjastosta.