On ollut työlästä päästä omaksi itsekseen eron jälkeen. Rakkauden kadottua tulee tunne, että on kadotettava sen mukana aivan kaikki muukin. Mikään ei ole minkään arvoista ja kaikki omaa ansiota olevat itse saavutetut asiat ovat yhtä tyhjän kanssa. Elämä jotenkin nollautuu.
Luulen tämän johtuvan pettymyksen tunteesta. Kun on luottanut suhteeseen ja toiseen, niin äkkiä onkin tilanteessa, jossa jokin jokapäiväiseksi muuttunut tulevaisuudenuskoa valanut onkin poissa. Ja kun yhdelle asialle, suhteelle, käy näin, niin menettää helposti uskonsa muihinkin asioihin elämässään ja siihen, että elämä kantaisi.
Elämä kuitenkin on kantanut suhteen aikanakin, eikä olisi mitenkään tarpeellista luopua suhteen myötä mistään muusta kuin suhteesta. Rakkaus on kuitenkin rakentava ja tuhoava voima: sen myötä muuttuu, mutta vielä enemmän kuin rakkauden synty ja kukoistus ihmistä muuttaa rakkauden loppuminen. Silloin todella tulee tarve rakentaa itsensä jollain tavalla uudestaan, luoda nahkansa.
Suhdetta, sen aikaa, ei enää saa takaisin. Mutta takaisin ei myöskään pääse enää suhdetta edeltävään aikaan, koska on sisäisesti rakkauden pahoinpitelemä. On siis astuttava uuteen aikaan, hyväksyttä luopumisen välttämättömyys ja opittava avaamaan silmät uusille asioille. On myönnettävä, että suhteessa oli huonotkin puolensa, ja tämä tietysti on vaikeaa, kun on itse ollut se, joka olisi suhdetta halunnut jatkaa, mutta myönnettävä se on kuitenkin, koska muuten jää roikkumaan menneeseen, mikä on pitemmän päälle todella vaarallista oman elämänlaadun kannalta. Jostain on löydettävä negatiivisia asioita menneeseen suhteen liittyen, jotta siitä pääse eteenpäin. Ja niitä löytyy kyllä toisen käytöksestä etenkin loppuvaiheessa, jos vain pystyy pääsemään pois illuusiostaan ja hyväksymään, että toinen ei ollut parasta, mitä voi olla, vaan itse asiassa lopulta kulutti voimiani ihan turhaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti