Entinen rakas, suhteemme ja eritoten eronjälkeinen aika herättävät muistoissa valtavia tunteita edelleen. Etekin olen viime aikoina muistellut sitä välitöntä suhteen loppumisen jälkeistä aikaa ja niitä isoja menetyksen, surun ja ahdistuksen tunteita. Minuthan jätettiin varsin yhtäkkisellä tavalla sulkemalla yhteydenpitokanavat yksi kerrallaan. Toinen ikään kuin poisti minut elämästään pala palalta. Tarjosin mahdollisuuksia keskusteluun, mutta kun niihin ei tartuttu, niin annoin olla.
Vaikka toinen kohtelikin minua niin kuin kohteli, pidän edelleen häntä parhaimpana tyyppinä koko maailmassa. En usko kohtaavani enää koskaan ketään, jonka kanssa samanlainen yhteydentunto syntyy. Toisen mielestä se yhteydentunto ei sitten lopulta kai ollut tarpeeksi syvä. Ja hänellähän oli ihmissuhteista enemmän kokemusta kuin minulla.
Missään yhteydessä en häneen ole eron jälkeen ollut paria satunnaista näkemistä lukuun ottamatta. Ymmärrän täysin, että toisen tunteet laimenivat ja katosivat, mutta olisin toivonut, että hän olisi antanut mahdollisuuden myöhemmälle ystävyydelle arvostamalla minua edes sen verran, että olisi jotain minulle lopuksi sanonut. Toisella toki on oikeus onneen, minähän pidän hänestä ja haluankin sitä kautta, että hän on onnellinen. Hän elää elämäänsä, minä omaani ja minä en enää haluakaan siihen mitenkään kuulua, kun hän ei kerran minua kohtaan erityisempää tunne. Mutta haluaako hän minun olevan onnellinen? Tosi valitettavaa, että loppukeskustelu jäi suhteestamme puuttumaan.
Ja koko suhde, sehän ei syntynyt alun perin minun, vaan tämän toisen aloitteesta. Silti minä olin se, joka rakastui ja kiintyi syvemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti