Viime viikolla psykologilla oli puhe siitä, miten tunnen syyllisyyttä siitä, että olen käyttänyt aikaa ihmissuhteiden pohtimiseen opiskelun ja työnteon sijasta. Minulla on ongelmia siinä, miten jäsennän elämässäni työn ja vapaa-ajan. Koska työni on sellaista, että sitä tehdään omalla persoonalla, niin väistämättä yksityiselämän tapahtumat ja tunnetilat heijastuvat työhön, vaikkeivat tietenkään saisi. Muistan, miten kollegani sanoi minulle kerran, että vapaa-aika ja ihmissuhteet vievät ansaitusti ajatukset pois työstä vähäksi aikaa. Mutta entä sitten, kun työtä tehdessä huomaakin, että mielessä pyörivät yksityiselämän asiat eikä työasiat? Silloin joutuu ravistelemaan mieltään ja kehottamaan itseään mielessään keskittymään.
Ehkä tässä syyllisyydessä on kyse myös siitä, että entinen rakkaani ihmetteli, miten minä jotenkin sekoitan työn ja yksityiselämän asenteen tasolla keskenään. Minä en kuitenkaan osaa jakaa itseäni sillä tavalla osiin. Minulla ei ole mitään erillistä työminää, vaikka työelämässä olen havainnut, että sellainen ehkä pitäisi oman hyvinvoinnin takia kehittää.
Nyt en ole työelämässä, vaan opiskelujen loppusuoralla. Viime vuonna tähän aikaan elämässä oli kolme asiaa: työ, opiskelu ja suhde. Nyt on vain opiskelu. Ja blogi. Olen pitänyt yksityistä päiväkirjaa eron jälkeen, mutta nyt rohkaistuin kirjoittamaan julkisesti. Minua hieman pelottaa tämä julkisuus, mutta kokeillaan nyt ainakin vähän aikaa, josko tästä syntyisi jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti