Tutkimusten mukaan suomalainen rakastuu keskimäärin kolmesti elämänsä aikana. Jos olen keskiverto, on yksi kolmesta mahdollisuudesta käytetty ja kaksi on vielä jäljellä. Olen tyytyväinen, että olen saanut kokea sen ensimmäisen, vaikka rakkauden loppuminen vastoin omaa tahtoani on aiheuttanut infernaalista kipua ja loputonta jälkipuintia. Samalla olen kuitenkin löytänyt itsestäni aivan uuden ulottuvuuden.
Ja vaikka nyt osaan nähdä loppuun palaneen rakkauden kriittisin silmin, niin on sanottava, etten tiedä luovunko siitä lopullisesti vain siksi, etten muutakaan voi. Jos toinen ei olisi halunnut lopettaa suhdetta, olisimmeko siinä yhä? Minun tunteeni oli eron hetkellä enemmän voimistumaan päin, vaikka suhde siinä vaiheessa aiheuttikin melkoista stressiä ja ahdistusta, koska olin epävarma siitä, oliko toisella tunteita minua kohtaan.
Muistaakseni se oli noin viikko ennen eroa, kun näin unen, jossa toinen jätti minut. Merkit olivat ilmassa, mutten halunnut niitä uskoa. Toiselle kai kaikki oli päivänselvää jo siinä vaiheessa.
Huomaan ikävöiväni eniten alkuvaihetta, vuotta 2009 ja sitä kevättä, kun aloin paremmin tutustua toiseen, jonka kyllä tiesin jollain tavalla jo varhemmin. Mutta siitä on kai turha puhua, koska tiedän, että kiinnostavaa ja olennaista on se, mitä tapahtuu suhteen päättymisen jälkeen, ei se, miten suhde alkaa tai mitä se sisältää. Jokainen suhde sisältänee ne perusasiat, jotka jokainen on kokenut, mutta luullakseni eron jokainen yksilö kokee eri tavalla. Ja siinä vaiheessa yksilö nimenomaan on yksilö, häneltä on repäisty toinen puolisko pois ja hän on hirmuisen henkisen haasteen edessä. Se, miten tästä haasteesta selviää, on kiinnostavaa - siksi minusta on jännä lukea eroblogeja ja kirjoittaa sellaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti