Tietoisuus siitä, että mitään menetetyn suhteen kaltaista ei välttämättä tapahdu enää koskaan on ahdistavaa. Olen samaa mieltä niiden kanssa, joiden mielestä jokainen suhde on ainutlaatuinen ja se tunnekin ainutkertainen johtuen ihmisten ainutkertaisuudesta. Jälkeenpäin sen ajatteleminen on kuitenkin tuskastuttavaa ja hieman vastenmielistäkin jo. Sitä haluaisi mennä eteenpäin, mutta onko edessä päin yhtään mitään?
Minua tuskastuttaa tämä maailma, jossa ihmiset ovat kiinnostuneita vain pinnallisista ja hetkellisistä asioista ja jossa vastenmielisellä tavalla halutaan fyysistä läheisyyttä enemmän kuin henkistä. En minä pidä sellaisesta. Petyn kamalasti siihen, että ihmiset, joiden luulen olevan ajattelukykyisiä, sortuvat ihmissuhteissaan kamalalla tavoilla. Mutta varmaankaan mitään parempia ihmisiä ei tunteiden ja ihmissuhteiden osalta ole. Olemme yhtä heikkoja kaikki.
Toisessa ääripäässä ovat patavanhoilliset, jotka näkevät suhteiden ainoana tarkoituksena perheen ja lasten hankkimisen. No minä en näe, en todellakaan. Mutta en halua suhteelta pelkkää hauskanpitoakaan. Tuntuu, että ihmiset aika lailla kuitenkin ovat näissä ääripäissä: joko halutaan seikkailuja tai sitten nopeasti etenevää ja vakavaa, jolla on päämääränä lisääntyminen. Hidasta itseisarvollista rakkautta, jonka ainoa tarkoitus on rakkaus ja suhde itsessään, tuntuu haluavan vain valitettavan harva.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti