On tietysti aika lapellistakin surra loputtomiin rakkauden loppumista. Ensimmäinen paha tunne eron hetkellä oli se, että tämä on nyt ohi, että tämä jää menneeseen elämään eikä tätä koskaan saa takaisin. Tulevaisuuteen liittyvien unelmien sortuminenkaan ei sattunut ihan niin paljoa. Kuitenkin nämä tunteet ovat vähän kuin jonkun pikkulapsen tunteita siitä, että joku asia, kuten piirretty tai karkkipussi on loppu. Ja kauppa aukeaa vasta huomenna ja karkkipäiväkin on seuraavan kerran vasta viikon päästä ja kohta on nukkumaanmenoaika. Silti minusta minulla on oikeus tuntea näitä tunteita, olla pettynyt kuin lapsi.
En häpeä sanoa, että miinuun ottaa kipeää. Vieläkin. Muistan, miten ihanaa vuosi sitten oli, kun elämässäni oli toinen. Nyt olen maailmassa yksin. Enkä jaksa ainakaan tänään uskoa, että kenenkään toisen kanssa syntyisi ikinä mitään samanlaista. Olen ajatellut, että voisin taas löytää ilon yksinäisestä elämästä, joka ennen suhdetta riitti minulle täysin. Tunnetasolla kuitenkin puuttuu nyt jotain.
Mistä saisi toivoa? Toivoa siitä, että jaksaa yksinäisyydessä siihen asti, kunnes mahdollisesti kohdalle osuu joku, joka taas herättää samanlaisia tunteita? Ja vielä, että se ei jää vaan kevyelle tunnetasolle, vaan että siitä syntyy jotain, vähintään yhtä paljon jotain kuin nyt syntyi?
Minä tiedän olevani sen verran ominaislaatuinen mies, että ihan kenen tahansa kanssa ei kipinää syty, enkä minäkään isompaa kipinää varmasti sytytä kenen tahansa naisen mielessä. Siinä mielessä tunnen menettäneeni ainutlaatuista, koska valehtelematta ei ikinä ollut osunut kohdalle sellaista kuin entinen rakkaani oli.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti