Luopumisen tuskaa

Juuri kun kirjoitin ylipääsemisestä, tuli jonkinlainen tunnetason vastaisku. Minusta tuntuu niin kovin yksinäiseltä ja toisen kanssa vietetty aika tuntuu siltä kuin se olisi tapahtunut jollekin muulle kuin minulle. Se tietysti on sitä ylipääsemistä, kun loppunut suhde loittonee ajallisesti, mutta tämä ylipääseminen ei ole pelkästään positiivista. Siinä on mukana menettämisen ja katkeruuden tunne. Minä olen joutunut antamaan pois jotain, jota en voi koskaan saada takaisin. Ja toisesta tulee hiljalleen aivan vieras ja yhdentekevä ihminen, jonka kanssa on kokenut jotain menneisyydessä. Se sattuu.

Nämä ovat tietysti kuluneita sanoja, tämä on tietysti sellainen kokemus, jonka lähes jokainen joutuu elämänsä aikana kokemaan. Mutta jotkut tuntuvat kuitenkin pääsevän paremmin yli kuin toiset.

Perjantai

Tänään on tapahtunut hyviä asioita ja päivään on mahtunut kivoja ihmisiä ja yllättäviä kohtaamisia. Huomaan päässeeni taas oman elämäni päähenkilöksi. Pitävät vain paikkansa ne kuluneet hokemat siitä, miten aika itsessään auttaa suhteen päättymisen aiheuttamaan negatiiviseen tunteeseen. Ajassa tietysti on kyse myös siitä, että sen kuluessa käsittelee suhteen ja sen syntymiseen ja päättymiseen liittyvät syyt. Lopulta pääsee sinuiksi itsensä ja eron kanssa. Tämän yhden erokokemuksen perusteella minusta tuntuu, että itsensä koville laittaminen ja eroon liittyvän ahdistuksen kohtaaminen on hyvästä.

Oman haavoittuvaisuuden tunnustaminen kannattaa. Luullakseni nimenomaan miehillä on erotilanteessa vaikeaa hyväksyä se, että itseen sattui ja että tuli hylätyksi. Ja sellaiset, jotka eivät tunteitaan halua kohdata, sortuvat juomisen tai laastarisuhteiden kaltaisiin asioihin. He jäävät kuitenkin paitsi siitä itsen uudelleen löytämisen mahdollisuudesta, minkä erotilanne voi tarjota.

Tiedän paljon paremmin, mitä haluan kuin tiesin ennen suhdetta ja sen aikana. En häpeä yhtään, että olen ollut todella syvällä masennuksen ja ahdistuksen suossa. Olen saanut tulevaisuuteni ja vapauteni takaisin, jotka toinen tavallaan vei vähäksi aikaa.

Mommy, it's over!

On tietysti aika lapellistakin surra loputtomiin rakkauden loppumista. Ensimmäinen paha tunne eron hetkellä oli se, että tämä on nyt ohi, että tämä jää menneeseen elämään eikä tätä koskaan saa takaisin. Tulevaisuuteen liittyvien unelmien sortuminenkaan ei sattunut ihan niin paljoa. Kuitenkin nämä tunteet ovat vähän kuin jonkun pikkulapsen tunteita siitä, että joku asia, kuten piirretty tai karkkipussi on loppu. Ja kauppa aukeaa vasta huomenna ja karkkipäiväkin on seuraavan kerran vasta viikon päästä ja kohta on nukkumaanmenoaika. Silti minusta minulla on oikeus tuntea näitä tunteita, olla pettynyt kuin lapsi.

En häpeä sanoa, että miinuun ottaa kipeää. Vieläkin. Muistan, miten ihanaa vuosi sitten oli, kun elämässäni oli toinen. Nyt olen maailmassa yksin. Enkä jaksa ainakaan tänään uskoa, että kenenkään toisen kanssa syntyisi ikinä mitään samanlaista. Olen ajatellut, että voisin taas löytää ilon yksinäisestä elämästä, joka ennen suhdetta riitti minulle täysin. Tunnetasolla kuitenkin puuttuu nyt jotain.

Mistä saisi toivoa? Toivoa siitä, että jaksaa yksinäisyydessä siihen asti, kunnes mahdollisesti kohdalle osuu joku, joka taas herättää samanlaisia tunteita? Ja vielä, että se ei jää vaan kevyelle tunnetasolle, vaan että siitä syntyy jotain, vähintään yhtä paljon jotain kuin nyt syntyi?

Minä tiedän olevani sen verran ominaislaatuinen mies, että ihan kenen tahansa kanssa ei kipinää syty, enkä minäkään isompaa kipinää varmasti sytytä kenen tahansa naisen mielessä. Siinä mielessä tunnen menettäneeni ainutlaatuista, koska valehtelematta ei ikinä ollut osunut kohdalle sellaista kuin entinen rakkaani oli.

Mitä kaikkea olen menettänyt

Mitä kaipaan suhteen jäljiltä?

-asioita, joista sai jutella yhdessä (erityisesti kesän 2010 pitkiä lämpimiä iltoja)
-yhteisiä naurun hetkiä
-arkista sylikkäin oloa
-peiton alla sylikkäin oloa, yhdessä nousemista
-tunnetta siitä, että on erottamaton osa toisen maailmaa
-tunnetta siitä, että toinen on erottamaton osa omaa maailmaa
-nättien asioiden sanomista toiselle
-toisen hemmottelua
-tukea käytännön asioissa arjessa
-eri paikoissa käymistä yhdessä
-jne.

Heti vai hetken päästä

Suhteessa oleminen ja siinä toimiminen vaatii omanlaistaan hoksaamiskykyä. Minulle oli edellisessä suhteessa loppujen lopuksi usein arvoitus se, mitä toinen oikein tahtoi ja mihin pyrki. Minulla on tapana olla hidasliikkeinen ihmissuhteissa, jättää asiat hautumaan. Se saattoi vaikuttaa toisesta siltä kuin jättäisin asiat jotenkin kesken, vaikka kyse on todellisuudessa siitä, että tarkoitukseni on palata niihin myöhemmin sitten, kun on enemmän aikaa ja olen miettinyt, miten toimin.

En käsitä, miksi toisen mielestä jotkut asiat piti saada tapahtumaan heti. Minulla oli sitä paitsi työni ja opiskeluni, enkä minä voinut niiden suhteen monestikaan joustaa. Lisäksi huomasin, että se toimintatapa, joka toimi työelämässä hyvin ja josta sain kiitosta, ei toiminutkaan suhteessa. Kun vielä kommunikaatiokaan ei viime vaiheissa enää toiminut, niin siinä oli melkoinen ahdistuksen aihe valmiina.

Olisin kuitenkin toivonut, että toinen olisi keskustellut minun kanssani suoraan sen sijaan, että vihjailemalla jotenkin yritti vaikuttaa minuun ja viestittää minulle asioita rivien välistä. Loppuaikana minulle aiheutti paljon pahaa mieltä se, että toinen toi julki ärsytyksensä joidenkin tapojeni suhteen, mutta ei kuitenkaan suoraan, vaan vihjailemalla ilkeästi. Siinä on iso kontrasti siihen, miten kaikki, mitä sanoin ja tein, tuntui herättävän myönteisyyttä toisessa. Minusta tykättiin vain siksi, että olin minä, mutta minua kohtaan tunnettiin kiukkua myös vain siksi, että olin minä.

Mitä haluta

Tietoisuus siitä, että mitään menetetyn suhteen kaltaista ei välttämättä tapahdu enää koskaan on ahdistavaa. Olen samaa mieltä niiden kanssa, joiden mielestä jokainen suhde on ainutlaatuinen ja se tunnekin ainutkertainen johtuen ihmisten ainutkertaisuudesta. Jälkeenpäin sen ajatteleminen on kuitenkin tuskastuttavaa ja hieman vastenmielistäkin jo. Sitä haluaisi mennä eteenpäin, mutta onko edessä päin yhtään mitään?

Minua tuskastuttaa tämä maailma, jossa ihmiset ovat kiinnostuneita vain pinnallisista ja hetkellisistä asioista ja jossa vastenmielisellä tavalla halutaan fyysistä läheisyyttä enemmän kuin henkistä. En minä pidä sellaisesta.  Petyn kamalasti siihen, että ihmiset, joiden luulen olevan ajattelukykyisiä, sortuvat ihmissuhteissaan kamalalla tavoilla. Mutta varmaankaan mitään parempia ihmisiä ei tunteiden ja ihmissuhteiden osalta ole. Olemme yhtä heikkoja kaikki.

Toisessa ääripäässä ovat patavanhoilliset, jotka näkevät suhteiden ainoana tarkoituksena perheen ja lasten hankkimisen. No minä en näe, en todellakaan. Mutta en halua suhteelta pelkkää hauskanpitoakaan. Tuntuu, että ihmiset aika lailla kuitenkin ovat näissä ääripäissä: joko halutaan seikkailuja tai sitten nopeasti etenevää ja vakavaa, jolla on päämääränä lisääntyminen. Hidasta itseisarvollista rakkautta, jonka ainoa tarkoitus on rakkaus ja suhde itsessään, tuntuu haluavan vain valitettavan harva.

Älyä ja tunnetta

En ole nähnyt R:ää loppuviikosta. Jos olisin nähnyt, olisin ehkä kokeillut jonkinlaista pientä aloitetta, mutta nyt tuntuu kiinnostukseni aika menneen ohi hänen osaltaan. Pitäisi varmaan keksiä joku toinen, mutta toisaalta varmaan kannattaisi vielä käyttää aikaa mennen suhteen ja K:n käytöksen miettimiseen.

Se on sanottava, että ihminen tarvitsee ihmissuhteita ja minäkin ahdistun helposti tilanteessa, jossa ei ole mitään ihmissuhdeongelmaa tai kiinnostavaa ihmistä ajatuksen päässä. Silloin alan ajattelemaan muita ongelmia, joille en taas voi mitään. Luoja pitäköön mieleni erossa politiikasta tai muusta sellaisesta, sillä minulle on huomattavasti terveellisempää ajatella oman pienen maailmani ihmissuhteita kuin ruveta pohdiskelmaan suuria: siinä tulee pää pipiksi.

Nuorempana pidin itseäni älykkönä, jolle ihmissuhteet eivät kuulu. Siinä vaiheessa, kun aloin kiinnostua ihmissuhteista enemmän, etsin seuraa toisista älyköistä. Ns. älykkönaiset ovat osoittautuneet ihmeellisen usein laskelmoiviksi, tunnekylmiksi ja yllättävän seksikeskeisiksi. Allekirjoitan sen toisinaan esiin tulevan ajatuksen, että älykkäät ihmiset ovat yleensä ihmissuhteissaan henkisesti julmia toista kohtaan, sekä miehet että naiset.

Minun on vaikea hahmottaa, millaisen ihmisen sitten tarvitsisin. Älyn ja tunteen pitäisi ehkä olla tasapainosssa, mutta kun omalla kohdallani äly on kuitenkin hallitseva, niin tarvitsisinko minä rinnalleni jonkun samalla lailla älykeskeisn vai tarvitsisinko tunneihmisen tasapainottamaan omaa älyllisyyttäni? En minä tiedä, mitä minä tarvitsen. Luultavasti en mitään.

Kaappihetero

Minulla on ongelmia oman seksuaalisuuteni kanssa. En ole kovinkaan seksuaalinen ihminen, ja joskus olen kokenut itseni aseksuaaliksi. Menneessä suhteessani nainen oli paljon kiinnostuneempi seksistä kuin minä, jolle seksillä ei ole varsinaista itseisarvoa ollenkaan. Paitsi että olen ajatellut olevani aseksuaali, olen joskus myös kokenut itseni biseksuaaliksi ilman, että itseäni biksi olisin nimennyt. Totuus on kuitenkin, että koen sekä naiset että miehet atraktiivisina, mutten kuitenkaan uskoisi pystyväni harrastamaan seksiä miehen kanssa. Pystyn kuitenkin katsomaan myös miehiä sillä silmällä, ja minulla on joskus ollut silmäpeliä homo- ja bimiesten kanssa.

Silti minä ajattelen, että voisin muodostaa parisuhteen vain naisen kanssa. Ongelmani seksuaalisuuteni suhteen johtuvat siitä, että seksuaalisuuden, olipa se sitten heteroa tai homoa, avoin näyttäminen ei lähipiirissäni ole ollut sallittua. Vanhempani eivät ole rakastaneet toisiaan yli kahteenkymmeneen vuoteen, vaikka pakosta ja tottumuksesta ovat asuneet yhdessä. En ole koskaan nähnyt heidän suutelevan tai antavan toisilleen hellyydenosoituksia. En edes lapsena muista sellaista tilannetta.

En kuitenkaaan ole varma, onko tuolla mitään tekemistä oman seksuaalisuuteni vähäisyyden kanssa. Minä olen kiinnostuneempi henkisestä kuin fyysisestä läheisyydestä, mikä tuntuu nykyään olevan jotenkin poikkeuksellista, vaikkei se varmaan todellisuudessa ole.

Tämä on ehkä vaarallinen aihe, mutta olkoon. Mahdotonta aikuisen ihmisen nykymaailmassa elää ilman, että joutuu jotenkin miettimään omaa seksuaalisuuttaan.

Nollatila

On ollut työlästä päästä omaksi itsekseen eron jälkeen. Rakkauden kadottua tulee tunne, että on kadotettava sen mukana aivan kaikki muukin. Mikään ei ole minkään arvoista ja kaikki omaa ansiota olevat itse saavutetut asiat ovat yhtä tyhjän kanssa. Elämä jotenkin nollautuu.

Luulen tämän johtuvan pettymyksen tunteesta. Kun on luottanut suhteeseen ja toiseen, niin äkkiä onkin tilanteessa, jossa jokin jokapäiväiseksi muuttunut tulevaisuudenuskoa valanut onkin poissa. Ja kun yhdelle asialle, suhteelle, käy näin, niin menettää helposti uskonsa muihinkin asioihin elämässään ja siihen, että elämä kantaisi.

Elämä kuitenkin on kantanut suhteen aikanakin, eikä olisi mitenkään tarpeellista luopua suhteen myötä mistään muusta kuin suhteesta. Rakkaus on kuitenkin rakentava ja tuhoava voima: sen myötä muuttuu, mutta vielä enemmän kuin rakkauden synty ja kukoistus ihmistä muuttaa rakkauden loppuminen. Silloin todella tulee tarve rakentaa itsensä jollain tavalla uudestaan, luoda nahkansa. 

Suhdetta, sen aikaa, ei enää saa takaisin. Mutta takaisin ei myöskään pääse enää suhdetta edeltävään aikaan, koska on sisäisesti rakkauden pahoinpitelemä. On siis astuttava uuteen aikaan, hyväksyttä luopumisen välttämättömyys ja opittava avaamaan silmät uusille asioille. On myönnettävä, että suhteessa oli huonotkin puolensa, ja tämä tietysti on vaikeaa, kun on itse ollut se, joka olisi suhdetta halunnut jatkaa, mutta myönnettävä se on kuitenkin, koska muuten jää roikkumaan menneeseen, mikä on pitemmän päälle todella vaarallista oman elämänlaadun kannalta. Jostain on löydettävä negatiivisia asioita menneeseen suhteen liittyen, jotta siitä pääse eteenpäin. Ja niitä löytyy kyllä toisen käytöksestä etenkin loppuvaiheessa, jos vain pystyy pääsemään pois illuusiostaan ja hyväksymään, että toinen ei ollut parasta, mitä voi olla, vaan itse asiassa lopulta kulutti voimiani ihan turhaan.